Paniikkiunioni etsii eurooppalaista henkeä
"Eurooppalainen henki" on jotain, jota EU on aina kaivannut, mutta jota alusta saakka on EU-projektilta puuttunut: se tarkoittaa kansalaisten samaistumista unioniin ja eurooppalaista yhteishenkeä yli kansallisten rajojen ja etujen.
Talouskriisin kärjistyessä ennestäänkin heikko yhteishenki on ollut kovalla koetuksella. Pelon ja sekaannuksen kasvaessa oman edun tavoittelu yhteisissä päätöksissä vahvistuu entisestään, ja vastaavasti syyllisiä omiin ongelmiin etsitään mieluusti ulkomailta.
Poikkeuksellisesti myös Suomesta on tullut näkyvä osa tätä peliä; viimeksi pari päivää sitten Italian pääministeriltä Mario Montilta julkaistiin haastattelu, jossa hän syytti Suomea epävakauden aiheuttajaksi. Vastaavasti suomalaisesta näkökulmasta vaikuttaa varsin selvältä, että epävakauden todellinen aiheuttaja on Italian ja muiden kriisimaiden oma holtiton velanotto.
Julkisten syytösten sinkoillessa EU:n henkinen pohja heikkenee päivä päivältä. Paradoksaalisesti samaan aikaan pyritään talouskriisin voittamiseksi kuin pakokauhun ajamina rakentamaan ennätysvauhtia yhä tiukempaa integraatiota. Viimeisin ajatus on ollut rakentaa pankkiunioni, vaikka oikeampi nimitys EU:n tulevaisuudelle voisi olla paniikkiunioni.
Miten nyt rakenteilla olevaan haluttomien liittovaltioon oikein päädyttiin? EU:n integraatiossa on jatkuvasti edetty kansalaismielipiteen edellä. Viimeistään EU:n perustuslaista käydyt kansanäänestykset viime vuosikymmenellä osoittivat, etteivät useimpien jäsenmaiden kansalaiset halua liittovaltiota.
Silti monille kansallisille päättäjille ja erityisesti EU:n korkeimmalle johdolle liittovaltio on ihanne ja visio. Siksi integraatiota on jatkuvasti edistetty niin hyvinä kuin huonoina aikoina, mutta pääasiassa niin pienin askelin, etteivät media ja kansalaiset kehitystä oikein huomaakaan. Samalla on toivottu kansalaisten sitten aikanaan muuttuvan myönteisiksi jo tehdyille päätöksille.
Suuremmissa askelissa kansalaismielipide kuitenkin joudutaan ottamaan huomioon, jolloin liittovaltiovisioiden ja kansalaisten haluttomuuden yhteensovittaminen käy hyvin vaikeaksi.
Eurovaluutta on keskeisin esimerkki järjestelmästä, joka luotiin federalistien unelmien ja huomattavasti kriittisemmän kansalaismielipiteen ristipaineessa. EU-eliitti puuhasi vuosikymmeniä unionille yhteistä valuuttaa ja halusi mahdollisimman monet jäsenmaat mukaan käytännön ongelmista välittämättä. Samaan aikaan järjestelmä oli pakko jättää ohjaukseltaan, yhteisvastuultaan ja valvonnaltaan löyhäksi, että rakennelma olisi myös kansalaisten hyväksyttävissä.
Näin päädyttiin luomaan perustavasti viallinen järjestelmä, jota on myös erittäin vaikea korjata. Nyt kun euron valuviat ovat johtaneet euroalueen tuhon partaalle, esittää EU-eliitti ainoaksi ratkaisuksi vielä suurempia integraatiopäätöksiä, mutta niillä ei edelleenkään ole kansalaisten kannatusta. Kansalaisille luvattiin valuuttaunioni ilman poliittista unionia. Nyt on vaikea selittää, ettei se olekaan mahdollista.
Ollaan siis umpikujassa; integraation nykytilanne on toimimaton mutta eteenpäinkään ei demokratian keinoin pääse. Looginen suunta integraatiossa olisi siten paluu löyhempään unioniin, mutta sitä taas ei Euroopan nykyjohdossa haluta, koska esimerkiksi euroalueen osittainen hajottaminen sotisi pitkäaikaista EU:n yhdentymisvisiota vastaan. Moni johtava poliitikko on sitonut koko uransa ja uskottavuutensa europrojektiin, eikä ilmeistenkään virheiden myöntäminen ole helppoa. Siksi federalistit yrittävät mieluummin puskea läpi umpikujan peräseinästä kuin ottavat askeltakaan taaksepäin.
Eurooppalainen yhteishenki ei kuitenkaan kestä tulonsiirtounionin rakentamista. Konkurssimaille liittovaltio ja itsenäisyydestä luopuminen saattaa vielä osittain olla hyväksyttävää, koska maat toivovat saavansa tällä tavoin rahaa. Mutta miten myydä Suomen tai Saksan kansalaisille ajatus, että meidän tulisi luopua itsenäisyydestämme päästäksemme maksamaan rahaa?
Ajatus on järjetön, mutta silti se on edennyt pitemmälle kuin kukaan olisi muutama vuosi sitten uskonut. Eurokriisiä ennen EU-kansalaisille luvattiin, ettei toisten maiden tukeminen ole edes mahdollista – tämä kirjattiin jopa EU:n perussopimukseen. Kriisin alettua kehitettiin sitten hätäisesti tukijärjestelmä, jonka piti asettaa tuen saajille kovat ehdot. Kuluvan kesän aikana on kriisissä siirrytty vielä kolmanteen vaiheeseen, jossa tuen saajat haluavat itse määrätä avunannon ehdot ja vielä kärkevästi arvostelevat auttajiaan.
Tästä syyttelyn, sekaannusten ja eturistiriitojen kärjistymisen ilmapiiristä eurooppalainen henki myrkyttyy vain lisää. Vuosikymmeniä rakennetun heiveröisen yhteishengen nopea rapistuminen on kaikkien tappio riippumatta siitä, miten EU-byrokratiaan muuten suhtautuu.
Vaarallisinta Euroopan tulevaisuudelle kuitenkin on, jos liittovaltioon ja tulonsiirtoihin johtavia päätöksiä yhä jatketaan ilman kansalaisten kannatusta. Haluttomien kansalaisten pakottaminen liittovaltioon nakertaa eurooppalaisen hengen lisäksi koko lainkuuliaisuuden ja yhteiskuntasopimuksen pohjaa jäsenmaissa. Myös EU:n itsensä kannalta juuri integraation vieminen kansalaismielipidettä pitemmälle on nykyisen umpikujan keskeinen syy.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Talous tappaa hengen ja sitä myötä myös kasvumme. EU ydin on talous, raha.
Piru on jo merrassa: talouden ehdoilla asemoidut kuuliaiset federalistiteknikot joukkokurjistavat eurooppalaiset. He jättävät jälkeensä poltetun mantereen.
Varsin pätevä tilanneanalyysi. Vaikka EU:n kantavat periaatteet ovat vapauteen liittyviä (pääomien ja kansalaisten liikkuvuus), on unionissa kasvava demokratiavaje. Eliittti ajaa omien etujensa mukaisesti kasvavaa integraatiota, mutta ei saa kansalaisia mukaansa. Kansalaisia ja valtioita yritetään saada ruotuun painostuksella ja uhkailuilla.
Erityisesti etelän maat ovat osoittaneet epäluotettavuutensa rikkomalla sopimuksia ja lupauksiaan. Nykyinen linja ajaa kansoja henkisesti ja taloudellisesti eroon toisistaan. Ks. alle kopioimani blogini.
---------------------
Lähentääkö EU jäsenmaita toisiiinsa?
23.7.2012 09:28 Pekka Pihlanto 22 kommenttia
Euroopan unionin eräänä kantavana motiivina on Euroopan kansojen lähentäminen toisiinsa ja niiden välisten sotien välttäminen. Jälkimmäisen tavoitteen toteutumista on juhlittu näkyvästi, vaikka eurooppalaiset olisivat tuskin ryhtyneet sotimaan, vaikka EU:ta ei olisi syntynyt.
Miten on kansojen lähentymisen laita? Näyttää siltä, että euro on pilannut kansojen välit ja etäännyttänyt niitä toisistaan sekä henkisesti että taloudellisesti. Erityisesti etelän ja pohjoisen välille on revennyt leveä juopa, kun yhteinen valuutta on paljastanut maiden väliset kulttuuriset ja moraaliset eroavuudet. Etelä on elänyt yli varojensa ja pohjoinen joutuu nyt makselemaan holtittoman ja osin moraalittoman rahankäytön tuloksia.
Sen sijaan, että ylivelkaantuneet maat olisivat korjanneet määrätietoisesti talouttaan, ne ovat kapinoineet säästämistä ja rakenteellisia korjauksia vastaan. Erityisesti Kreikka on kunnostautunut kotiin päin vetämisessä. Pohjoisten maksajamaiden kansalaiset ovat tympääntyneet tuhlailua harrastaviin etelän maihin. Viimeksi mainitut ovat kohdistaneet raivonsa paitsi omiin poliitikkoihinsa, myös niihin maihin, jotka kantavat suurimman taakan tukipakettien ja luottotappiouhkan muodossa.
Aikaisemmin Etelä-Euroopan maat nähtiin Pohjolan horisontista eksoottisina erikoisuuksina, joiden erilaiseen elämään haluttiin tutustua. Mielenkiinto esimerkiksi matkailun muodossa tosin jatkunee edelleen, elleivät kansalaisten mielenosoitukset kohdistu turisteihin. Saksalaiset ovat jo saaneet kärsiä vaadittuaan tukipakettien saajien taloudenpidolle tiukkoja ehtoja.
Johtopäätös on, että EU:n ideologia ja kansalaisten luottamus kumppaneihin ovat saaneet euron myötä raskaan iskun. Tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi Suomen olisi oikopäätä erottava eurosta ja EU:sta. Kysymyksessä olisi hyppy tuntemattomaan. Mukana on riiputtava, ellei euroalue ala hajota jonkin muun maan aloitteesta.
On kuitenkin selvästi tuotava esiin, että eurojohtajat ovat epäonnistuneet. He ovat saaneet maanosan kuilun partaalle. Vastaavaa uhkaa kansalaiset tunsivat joskus kylmän sodan vuosina, jolloin ydinsodan vaara oli käsin kosketeltava. Nyt uhkana on taloudellinen ydinräjähdys, joka tuhoaa hyvinvoinnin.
Mielestäni EU:n komissaarien ja muiden virkailijoiden sekä poliitikkojen on tunnustettava päättäjien epäonnistuminen. Kansalaiset eivät halua enää kuunnella korulauseita euron ja EU:n erinomaisuudesta ja sen päättäjien viisaudesta. Korjausten tekeminen edellyttää rehellistä ja realistista tilannearviota sekä myös syyllisten osoittamista. Jos edelleen sitkeästi väitetään, että tähän mennessä on toimittu aivan oikein ja tehty vain hyviä päätöksiä, on vähänlaisesti toivoa siitä, että jatkossa oltaisiin viisaampia.
Siinä on kiihkottoman tyylikkäästi ja tyhjentävästi esitetty koko tilanne.
Kuten itsekin totesit, tilanne on mennyt siihen, että autettavat maat sanelevat ne ehdot, millä maat suostuvat vastaanottamaan muiden rahoja. Tai muutoin kaadetaan kaaottisesti kaikki velkojien niskaan. Tätä voisi kutsua kiristämiseksi, mutta kaipa näin hienossa eurokerhossa tälle kehitetään jokin vähemmän vulgaari ilmaisumuoto.
Tilanne siis on, että rahat tänne - eikä sitten kysellä perään. Tällaiseen liittovaltioon kriisimaat kyllä voisivat olla valmiita. Mutta valvontaa ne eivät kestä.
Tuossa tuli juuri melko herkullista yksityiskohtaa Kreikan pankkien ja poliitikkojen halailusta. Ymmärtääkseni tilanne on kuitenkin (mikäli mahdollista) Espanjassa vielä pahempi. Ei näihin tapauksiin minkäänlainen valvonta sovellu, siitä tulisi vain lisää vettä myllyyn disintegraation soittokunnalle. Sehän vain alleviivaa heidän argumenttejaan: me olemme hölmöjä, kun maksamme toistenkin korruption.
Suomen kannalta oleellinen kysymys kuuluu: milloin kriisimaiden kiristämispositio katoaa? Ja kun tähän jokainen saa mielestänsä vastauksen niin sitten sommittelette tätä hetkeä vaikka aikajanalle. Kuka pääsee alta 20 vuoden tuloksessaan?
"Suomen kannalta oleellinen kysymys kuuluu: milloin kriisimaiden kiristämispositio katoaa?"
Aiheellinen kysymys. Etelä-Euroopan maat on asetettava tosipaikan eteen eli jätettävä kriisimaat tarpeen tullen omilleen. Olisi parasta aloittaa Kreikasta. Silloin Kreikka joutuisi ponnistelemaan aivan itse, ja muutkin näkisivät, että euromaiden kukkaro ei ole auki loputtomasti.
Ks. allaoleva blogini.
---------------------
On aika aloittaa euroalueen hallittu alasajo
12.7.2012 11:57 Pekka Pihlanto Ulkomaat 9 kommenttia
Euroopan velkakriisiin tarjotaan erilaisia ratkaisuja. Joidenkin mielestä rahahanat on pantava kiinni ja kriisivaltiot jätettävä selviämään omillaan. Toiset puuhaavat yhteisvastuuta eurobondeineen ja liittovaltioineen. Kreikkalaiset ja espanjalaiset katsovat, että heiltä on vaadittu liian tiukkoja säästötoimia, joiden johdosta kasvu jää syntymättä. Espanjalle annetiinkin avun ehtojen helpotuksia.
Säästöistä lipeäminen tarkoittaa, että ylivelkaiselle annetaan lisää velkaa. Mitä sanoisi suomalainen pankinjohtaja, jos velkansa kanssa vaikeuksiin joutunut asiakas tulisi vaatimaan uutta velkaa entisen päälle, voidakseen säilyttää kulutustasonsa: kyllä olisi kohtuullista, että tänäkin kesänä voitaisiin lentää etelään ja ostaa edelleen sisäfilettä.
Pankinjohtaja nauraisi velallisen ulos ja ryhtyisi järjestelemään velan pakkoperintää. Toisin toimii Euroopan unioni. Se suunnittelee uusia tukipaketteja ja velkojen maksun lykkäyksiä. Tarkemmin sanoen etelän velkaiset maat ja Ranska kannattavat lisää lainaa ja yhteisvastuuta. Tämän lystin pääasialliset maksajat, Saksa etunenässä toimisivat tolkullisemmin.
Yksityisen velallisen tapaus eroaa tietenkin ylivelkaisesta euromaasta siinä, että valtiovelallisen arvellaan olevan "liian suuri ruumis". Sen kaatumisen pelätään saavan koko EU:n polvilleen. On kuitenkin epäiltävissä jatkuvan tuen olevan tekohengitystä, joka pitää potilaan vain tilapäisesti hengissä. Erityisesti Kreikan osalta loppu on jo ennustettavissa. Tapahtuuko se heti, vai uusien tukikierrosten jälkeen, on nyt valittavissa. Eikö olisi järkevää ottaa tosiasiat tosiasioina ja tehdä se ikävä johtopäätös, että tähän asti noudatettu politiikka oli tehotonta, siis väärää?
Virheen tunnustaminen on tuskallista, ja poliitikoille ja EU-virkamiehille lähes mahdotonta. Alkaa kuitenkin olla yhä todennäköisempää, että euroalueen osittainen alasajo on ainoa järkevä vaihtoehto. Aluksi tulisi antaa Kreikan lähteä. Jos se saattaa vaaraan Espanjan ja muita ylivelkaantuneita maita, sama olisi edessä muutaman vuoden kuluttua vielä huonommissa olosuhteissa. Ihmeitä on turha odottaa. Markkinavoimat pitävät huolta saatavistaan – vain valtiot voivat lepsuilla veronmaksajien rahoilla, mutta pää tulee vetävän käteen niilläkin.
Kreikan eron aiheuttama esimerkki voisi saada kriisivaltiot uskomaan, että nyt on tehostettava taloutta tosissaan. Niin kauan kuin kuvitellaan muiden tuleva apuun, ei tehdä tarpeeksi. Kreikka on siitä elävä esimerkki. Kreikan ero saisi myös markkinat vähitellen rauhoittumaan, koska sijoittajat näkisivät, että EU:ssa osataan sittenkin tehdä kipeitä, mutta tervehdyttäviä viiltoja. Rahaa ei enää lainattaisi holtittomasti, ja valtiot joutuisivat vetämään vyötään tiukemmalle.
Eurobondit ja muut yhteisvastuuhankkeet veisivät kaikki euromaat samaan vuotavaan veneeseen, jossa jouduttaisiin pitämään kaikki mukana – riippumatta siitä, suostuvatko ne soutamaan ja äyskäröimään vastuullisempien mukana.
Hyvä yhteenveto Sampo Terholta. Kiitos siitä.
Jos kaikki pankkituki olisi laitettu vaikka Mars-avaruusaluksen suunnitteluun, kehittämiseen ja rakentamiseen, se olisi työllistänyt miljoonia euroopalaisia, ja me meillä olisi nykyään siirtokuntia Marsissa.
Klassinen silmänkääntötemppu. Rikollinen/syyllinen syyttää muita.
Enemmistö ihmisistä läpi euroopan pitää näitä hankkeita järjettöminä, vaikka pölvästit, media ja erilaiset mukamas riippumatonta imagoa rakentaneet organisaatiot koittavat tehdä parhaansa tuon faktan piilottamiseksi.
Portugalissa, maolais-Barroson kotimaassa, luottamus poliitikkoihin on vuosikausia ollut lähellä tai usein reilusti alle 10%.
Italiassa tuota lukua ei varmaan ole mitään syytä edes mittauttaa.
Nyt Euroopan johdossa häärää käytännössä pahimmista ja rapautuneimmista maista tulleet täysin epämääräiset tyypit, ja kehtaavat vielä tyypilliseen katoliseen tapaan syyttää muita ja esiintyä puhtoisina.
Kuinka pitkään tätä sumutusta tullaan sietämään?
Katainen ja kumppanit ainakin koittavat tehdä parhaansa, että osallistumme jatkossakin tähän mafian pyörittämään sirkukseen.
Teknokraatit kuten Monti ovat vieläkin pahempia kuin tavalliset poliitikot, koska heillä ei ole mitään mandaattia tai edes teeskenneltyä yritystä edustaa tavallisia ihmisiä.
He edustavat lähes puhtainta versiota järjestäytyneestä rikollisuudesta, mikä vielä jollakin ihmeellisellä tavalla onnistutaan esittämään laillisena hallituksena.
"Eurovaluutta on keskeisin esimerkki järjestelmästä, joka luotiin federalistien unelmien ja huomattavasti kriittisemmän kansalaismielipiteen ristipaineessa. EU-eliitti puuhasi vuosikymmeniä unionille yhteistä valuuttaa ja halusi mahdollisimman monet jäsenmaat mukaan käytännön ongelmista välittämättä. Samaan aikaan järjestelmä oli pakko jättää ohjaukseltaan, yhteisvastuultaan ja valvonnaltaan löyhäksi, että rakennelma olisi myös kansalaisten hyväksyttävissä."
Alkeellisen primitiivistä persupropagandaa, joka on kopioitu suoraan Euroopan primitiivisimmän puolueen, Ison-Britannian UKIP-puolueen propagandasta.
Nykyisen EU:n lähtökohtana oli vuonna 1951 perustettu Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, joka otti varusteluteollisuuden perustat: hiilikaivokset ja terästehtaat ylikansallisen yhteisön toimivaltaan.
Vuonna 1957 perustettiin Euroopan talousyhteisö (EEC) ja Euroopan atomienergiayhteisö. EEC:n toimivaltaan kuuluivat vain yhteinen kauppapolitiikka ja yhteinen maatalouspolitiikka.
Vuonna 1984 Euroopan komission puheenjohtajaksi valittiin ranskalainen Jacques Delors, joka alkoi nostaa maatalousyhteisöä politiikan näyttämölle. Delorsin kauskantoinen hanke oli yhtenäisten sisämarkkinoiden luominen, koska euroskleroosiin jämähtäneen EEC:n jäsenvaltiot olivat jääneet pahasti jälkeen Japanin ja Yhdysvaltojen talouskasvusta. Delorsin tavoitteena oli luoda dynaamista talouskasvua Euroopan yhtenäismarkkinoiden eli sisämarkkinoiden avulla. Henkilöiden, tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapaa liikkuvuus.
Vuonna 1986 allekirjoitetulla Euroopan yhtenäisasiakirjalla luotiin ylikansallinen Euroopan yhteisö, jonka toimivaltaan kuuluivat vuodesta 1987 vuoteen 2009 saakka henkilöiden, tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapaa liikkuvuus; kilpailun vääristämistä ja kartellien toimintaa torjuva yhteinen kilpailupolitiikka sekä yhteisen politiikan alat: yhteinen maatalouspolitiikka, yhteinen kalastusspolitiikka, yhteinen liikennepolitiikka ja yhteinen ympäristöpolitiikka.
Jacques Delorsin suuri tavoite oli Euroopan talousalueen perustaminen siten, että EFTA-maat Suomi, Ruotsi, Norja, Itävalta, Sveitsi; Liechtenstein ja Islanti voivat osallistua sisämarkkinoiden toimintaan. Berliinin muurin kaatuminen, Itä-Euroopan "kansandemokratioiden" katoaminen historian roskakuiluun ja Neuvostoliiton hajoaminen sekoittivat täydellisesti Delorsin korttipakan, koska EFTA-maat Suomi, Ruotsi ja Itävalta pääsivät liittymään suoraan ylikansalliseen Euroopan yhteisöön ja vuonna 1994 toimintansa aloittaneeseen hallitustenväliseen järjestöön: Euroopan unioniin.
Hallitustenvälisen järjestön toimivaltaan kuuluivat 30.11.2009 saakka vain yhteinen rahapolitiikka, yhteinen ulko-ja turvallisuuspolitiikka sekä hallitustenvälinen yhteistyö oikeus-ja sisäasioissa, joista viimeksi mainittu on välttämätöntä vapaan liikkuvuuden varjopuolten: laittoman maahanmuuton, ihmiskaupan ja huumekaupan torjumiseksi.
1.12.2009 voimaan tullut Lissabonin sopimus lakkautti ylikansallisen Euroopan yhteisön ja sen toimivaltuudet siirrettiin Euroopan unionille, oikeussubjektin asema mukaan luettuna.
Eurovaluuttaa alettiin suunnitella kahdesta syystä. Ensinnäkin jäsenvaltioiden jäsenmaksujen ja muiden maksujen tilittäminen Euroopan yhteisölle ja ylikansallisen yhteisön tukien maksaminen jäsenvaltioille aiheuttivat valtavan suuret valuutanvaihtokustannukset.
Toiseksi vuonna 1979 perustettu Euroopan talousyhteisön, sittemmin Euroopan yhteisön valuuttakurssimekanismi, jonka tarkoituksena oli torjua valuuttakurssien vaihtelua ja vakauttaa jäsenvaltioiden rahapolitiikkaa, romahti syksyllä 1992, koska George Soros löi miljoonilla punnilla vetoa siitä, että punnan arvo romahtaa ja EY:n valuuttakurssimekanismi hajoaa. Romahtihan se ja hajosihan se.
Keski- ja Itä-Euroopan maat, Baltian maat sekä Malta ja Kypros liittyivät Euroopan talousalueeseen ja Euroopan unioniin vuonna 2004 (Romania ja Bulgaria vuonna 2007).
Jacques Delors, Helmut Kohl ja Francois Mitterand tajusivat, että kun Euroopan unionissa on 11 jäsenvaltion sijasta 27 jäsenvaltiota, EU:lle tilitettävien maksujen ja jäsenvaltioille maksettavien tukien valuutanvaihtokustannukset sekä eläkkeelle jääneiden EU-virkamiesten eläkkeiden asianomaiseen jäsenvaltioon maksamisen valuutanvaihtokustannukset kasvavat kestämättömiin mittasuhteisiin.
Sen vuoksi Maastrichtin sopimuksella perustettiin hallitustenvälinen järjestö, jonka tavoitteisiin sisältyi yhteinen rahapolitiikka ja yhtenäisvaluutan käyttöönotto.
Varsin pätevä teksti, josta kuitenkin jäin kaipaamaan vielä yhtä ulottuvuutta; miten tästä helvetin karusellista pääsee pois pienimmillä mustelmilla? Osumaa tulee kyllä, mutta kuinka tappiot minimoidaan?
Kirjoita kommentti
Kommentoi 11 kommenttia